Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään:
"Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."
Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa
Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.
Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.
Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten… yhtäkkiä… koko entisen elämän vastapainoksi töksähti nykyisyys. —
— Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka aina kaipasi sisariaan.
Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan kintaaseen.
Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:
— Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?
— Ei mitään. Huh!…
— Kohta päästään perille.