Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta — olen myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni, omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta sydämestäkö?
Ei! Tyttö-kulta — en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän kultaakin…
Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!
Synkistymiseni, pahapäisyyteni on — mikäli itseäni osaan tutkia — aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota aatteellisesti olen pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä, epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys herättää minussa tuskaa; tuska taas — puhkeaa raivoon, joka pukeutuu määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli. Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä, olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista laatua.
Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan aviollinen. Esimerkiksi jos sinä — valmistamatta minua siihen — heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia — sitä en kiellä — puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi — silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä, mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä jossakin kokouksessa j.m.s.
Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen? Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan, vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.
Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut, kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla sen Orjon elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin tuo henkiystävä — etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?
Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä — huolimatta ihmisten irvistelystä — olet suostunut avioliittoomme ilman vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.
Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa. En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista. Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja jos näemme, ettemme opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme turmele.
Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. Minä totta tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo vähitellen kuluttavat toisensa rikki uskaltamatta erota! Sellaisia surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme — minua inhoittaa ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä. Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun paratiisin haaveitten joukkoon…