Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:
— Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin käyden minä täällä… kuljen aivan kuin hautausmaalla.
— Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö sydämellisesti.
— Hm, pani lankomies.
He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen kautta.
Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia. — Sauna on valmis! ilmoitti hän. — Sinäkö Orjo menet ensiksi?
* * * * *
Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja. Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna silmät suurina häntä ihmetteli:
— No se on tuo Orjo!
— Ihan totta! toimitti toinen. — Mitä syytä minulla olisi salata mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani — nyt jälestäpäin. Minä rakastin sitä tyttöä niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin —