Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa. Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva, Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle, silmissään hellä loiste lapsille…
Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.
Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan silmiin. Tyttö katsoo vastaan.
Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein on Oihonna?
… Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on jollakin tavoin hyvä olla Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta. Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia — aivankuin ne olisivat hänen omiaan.
Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"
Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi, niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.
"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. Minä en ikinä uskonut tulevani sille asteelle! Ja nyt kuitenkin… aivankuin… tunnustan ainakin haaveilevani…"
Venhe kiitää, aallot hyrskivät.
— Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.