— No on totisesti! vastaa Oihonna. — Sinä istut siellä perässä kuin mikä prinssi töyhtö päässä.
— Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa.
Primadonna!
— Ohoo!
Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään vajanaiset?"
"Mutta Oihonna pitää laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä vain muotia?"
— Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!
Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon lapsuudentuttuun valkamaan.
Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.
— Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö
Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat…
* * * * *