Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa, tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.
Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton lasiovi. Orjon ja Oihonnan saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.
Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan; lapset makasivat perempänä.
Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.
— Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli Orjo puolittain kuiskaamalla. — Katso tuota kaukaista järven selkää, katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt, mitä tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!
— Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.
— Alakuloisuutta! Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo itsekkin alakuloisena. — Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja huudahtaa: herää kirottu velho!
— Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!
— Puhunko, Oihonna?
Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon kautta.