— Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.
Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.
Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa aamu-uneen.
Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.
Orjo säpsähtää: mitähän palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi on sisäänpäin säpissä ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana — kahden.
Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.
— Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä juhlapuvussaan. — Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa…
— Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.
Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä tahtoisi päästä, vielä likemmäs — hän tahtoisi tehdä Oihonnasta suloisen välittäjän itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa…
* * * * *