35.
Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista, jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään — vesilinnuilla uivat poikueet pitkänä jonona perässä.
Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää tuoksua läpi vakavan havumetsän.
Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:
— Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä hyvinhän minä voisin istua perässä joutilaana.
Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut, kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.
Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.
— Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.
Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto oli liian kaunis pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa, jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin — Oihonna, jonka täytyi auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.
Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.