— Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat!
Hänellä on niin kauniit silmät.
— Pyh! pani Orjo ylimielisesti. — Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin
Oihonna ihastelet.
— Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen
Mirjamin sanat.
— Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.
— Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.
— Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta, riemuitsi Orjo, — antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella itseään yli ulapan. — Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan paratiisiin…
Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla ennenmainitulla sulkulaitoksella.
"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä sentään on auringonsäteitä."
— Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen…
— Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.