— Näyt pitävän minua lintuna.
— Lintuhan sinä olet…
Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa unisesti pitkin ulappaa.
— Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.
— Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.
Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää hajamieliseltä.
— Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. — Sinä muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?
— Nukuin taas huonosti viime yönä…
— Minä tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.
— Ei vielä, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen tuska värähtää hänen silmissään — hän tuntee itsensä heikoksi kuin kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi…