— Päästä minut nyt soutamaan, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.
— Tule siis! vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan — heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on pakko väistää toisiansa.
Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen suudelman neidon huulille…
Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle, tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät, silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:
— Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään olen luottanut, niin sinuun! Hyi!
Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen, on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan paljain pohkein.
— Älä suutu, Oihonna. Sinä olet — lähinnä Mirjamia — ainoa tyttö koko maailmassa, jota minä olen suudellut.
Tästä, siitä ettei ollut uskaltanut suudella, vaikka olisi alati kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!
— Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti airoillaan.
— Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti — tämä kaunis kesäpäivä — oliko siinä mitään pahaa?