— Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.
— Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan! muistutti Orjo. — Tehän aina teeskentelette.
— Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti, purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.
— Oihonna, Oihonna, Oihonna!?
Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.
Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään näyttää. Ettei päässyt pakoon!
— Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään väristen oudosta pelosta, — katso minua silmiin — niinkuin ennenkin. Katsothan?
Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa — hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti ystävällinen säde Orjoa vastaan.
Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten pitkin selkää.
Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua rantahiekalta korviin.