He astuivat saarelle.
— Mirjam, sinä et usko, kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!
Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:
— Häpeä Orjo kiittämästä minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia — se on aivan samaa.
— En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.
— Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. — Älä viitsi valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.
— Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.
— Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet
Mirjamille paha!
— Mutta Oihonna —?
— Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä — minä inhoan sinua! Kuuletko: minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille…