Orjo Korelius puhui ja vetosi usein Jumalaan. Millä oikeudella? kysyi hän aina samalla tunnossaan.
— Sinua Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan vallassa. — Sinun ei tarvitse puhua Jumalasta. Sinä et saa koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan Leo Tolstoista sinä, jota minä inhoan. — — —
Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.
— Mutta hänen täytyy pyytää anteeksi Oihonnan täytyy peruuttaa sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.
* * * * *
Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta, syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata. Koko maailma oli hänen silmissään muuttunut, kaikki hyvän usko rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet — — — —
"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä peruuttaa? Omatunto! Totuus!
37.
"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut, rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään — on kurjuus. Tämä — jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."
Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa. Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain, soutanut yksikseen salmen poikki.