Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua. Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan. Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti jalkoihinsa.
Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka täytyi pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja muita. Vasta sitten…
Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelle totuuden?
Orjo ei ymmärtänyt — ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä — suudelman tuottama alennus ja se, että hänen sisarensa mies, joka löi omaa vaimoansa, yritti häntä vietellä, pani hänen hermonsa pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa — silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.
Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään, mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti, kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä oli ollut että juuri Oihonna — eikä kukaan muu — oli hänelle tuonut ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille, joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot pieksivät kiviä vasten… oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle kultaa nyt hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli kadotettu!
Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja kaunistelemaan. Hänhän oli kulkenut paratiisissa helvetti ympärillään — ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että hänkin — maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten — oli ojentanut kätensä kielletyn puun hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa) koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli tehty — raiskaaja. Hänestä???
Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana — siihenhän oli ollut tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.
Mitä, jos hän kirjoittaisi Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!
Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön täytyi leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.
Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.