Uhmaten Mirjamin ihanan kirjeen suloista vaikutelmaa vastaan, Orjo ryhtyi avioliittonsa kauheimpaan sairasleikkaukseen tahtoen kylmästi kuin tiedemies pysyä kiinni järjellisissä kokemuksissaan. "Nyt tai ei koskaan!" kaikui infernaalinen huuto hänen itsekkäässä sydämessään, joka ei löytänyt hoivaa kesän lämpimissä iloissa, jotka joka päivä leikkivät hänen ympärillään.
"Jos lykkään viikonkaan eteenpäin, niin se jääpi tekemättä", tunsi hän. "Avioerokirje jääpi kirjoittamatta joka on kirjoitettava, käyköön miten käyköönkin. Se on yhdeksän vuoden avioelämän kypsyttämä kalman kukka, luonnon surullisesta pakosta sielun pohjamudista versonut."
Hänen päätään pyörrytti, hän jätti usein kynän ja pakeni vesille tai metsään, mutta palasi aina uudestaan huoneeseensa pakottaen itsensä kuin rikoksentekijä kolkkoon tehtäväänsä.
Orjo Korelius lähetti "aviokirjeensä" kuolemanheikolle vaimolleen, joka sen saatuaan oli menettää viimeisenkin henkensä. Voiko kuvitella mitään julmempaa? Tapahtui Jumalan ihme että Mirjam kesti tuon odottamattoman iskun. Mutta äärettömästi hän siitä kärsi. Miehensä menettely vaivasi häntä siinä määrin että hän junassa matkustaessaan vieraassa seudussa ei uskaltanut ilmaista olevansa Orjo Koreliuksen rouva — olihan Orjo hänet kieltänyt ja hän häpesi tunnustaa olevansa sellaisen miehen vaimo. Mutta olisi väärin kieltää aviomiehen kirjeensisällöltä kaikki arvo. Täytyi tuntea Orjo Korelius sydänjuuria myöten, käsittääkseen että hänkin todella tarkoitti parasta. Hänen taistelutapansa vain oli ajattelemattomasti valittu; hän ei koskaan osannut laskea, mikä räjähdysvoima saattoi olla hänen henkisillä pommeillaan ja ponnistuksillaan. Hän oli liiaksi romantikko, liiaksi kirjailija osataksensa asettua elävän todellisuuden kannalle. Hän oli näkevinään — ja näkikin — kaikki kuin kirjassa kirjanlehdillä ja häntä huvitti tämä vastakohtaisuuksien ja julmien jännitysten leikki. Itse hän monesti oli kironnut tätä luonteensa ominaisuutta samalla kuin hän jo kuvitteli että ihmiset hänet ymmärtävät oikein.
Mirjamilla, joka ei ollut romantikko eikä kirjailija, oli äärettömän vaikea seurata mukana tässä mielikuvituksen hillittömässä piirileikissä. Ei kohtalo suotta sentään ollut häntä määrännyt kirjailijan vaimoksi ei moni hänen asemassaan olisi siinäkään määrin ymmärtänyt Orjo Koreliusta kuin juuri Mirjam.
Mirjam parka! Tuo uskollinen sielu!
Orjo Korelius ei avioerokirjeellään luonnollisestikaan ollut tarkoittanut täyttä totta. Hän vain tahtoi nähdä, mitä se Mirjamiin vaikuttaisi ja eikö se vaikuttaisi hyvään päin? Hän tahtoi aina vain kasvattaa, kasvattaa vaimoaan.
Totta myös olihan hänessä syttynyt salainen, mieletön haave että Oihonna, Mirjamin sisko, jotenkin joutuisi hänen kärsimystensä lievittäjäksi ja että Mirjam parka siis saisi hävitä näyttämöltä. Tämä julma mieliteko sekin oli tietysti vain hänen romantikko-aivojensa itsepintaisia päähänpistoja. Kuka mittaa ihmisen sydämen salaisuudet?
Orjo Korelius yhtaikaa pelkäsi ja toivoi kamalan kirjeensä seurauksia. Saattoipa hänelle tulla hetkinen hiljaisuudessa, jolloin hän hartaasti rukoili että Jumala tekisi hänen hyökkäyksensä voimattomaksi.
Jumala kuulikin hänen rukouksensa. Mirjam palasi kotiin! Mirjam palasi — niinkuin ennenkin. Ihanana kesäisenä yönä Mirjam palasi ihanan lapsensa kanssa ja suoraapäätä hän syöksyi miehensä luo — rauha oli palannut Korpilinnaan. "Anna anteeksi!"