Aviopuolisot kiittivät kumpikin Jumalaa ja kävivät ilolla uuteen elämäntaisteluun.
Viidennen lapsensa he nimittivät Karma Hilleviksi — Karman lapsihan se näet oli tuo suloinen pieni, sinisilmä tyttö.
Mutta — Orjo Koreliuksen Oihonna-haave ei vieläkään ollut hellittänyt. Kerran syttyneenä elämän syvissä kärsimyksissä se yhä etoi hänen sydänjuuriaan. Nyt se oli ottanut vain luonnottoman muodon — koska mies ei saanut vastarakkautta, niin hän antoi romanttisen vihan täyttää sydämensä. Jumalaties mitä hän oikein kuvitteli, mutta hän koetti estää Oihonnan jälleensaapumisen paikkakunnalle. Hän ei muka "vastannut seurauksista." Tyttö kuitenkin saapui. Orjo asettui sotakannalle Oihonna ei saanut edes käydä Korpilinnassa ja jos Orjo hänet milloin tapasi kylällä, niin ei aviomies tervehtinyt kälyään. Sillä tavalla hän häntä "rankaisi." Tätä surkeata suhdetta kesti kuukausimääriä. Mirjamista se kuitenkin oli parempi kuin mikään hellä suhde, jollaisen hän hämmästyksekseen oli raskautensa tilan aikana Orjossa ensi kerran keksinyt Orjossa, joka ei koskaan ollut pyrkinytkään olemaan uskoton.
Sisarukset olivat tosin neuvottomat, mitä Orjon kolkko käytös oikein tarkoitti. Myöhäsyksyn synkimpinä päivinä — aviomiehen tuntiessa itsensä erämaan vangiksi — tuo Orjon ystävyydenkaiho otti niin julman muodon että hän kauhukseen itsekin huomasi jo olevansa hulluuden rajoilla. Hän lähetti uhkauskirjeen Oihonnalle — Oihonnan piti nöyrtyä — muuten hän, Orjo, ampuu tytön…
Se oli rakkauden sairautta. Oihonna itki itkunsa, mutta koveni kovenemistaan. Mitä oli tuolla julmalla miehellä tekemistä hänen kanssaan?
Eräänä yönä Orjo luki läpi paksun venäläisen rikosromaanin. Siinä kerrottiin tytöstä, jolle kohtalo oli kova. Tämä Dostojevskyn kirja yhtäkkiä hellytti Orjo Koreliuksen sydämen ja hän vertasi mielikuvituksessaan kirjan tyttöä Oihonnaan. Lempeä anteeksiantamuksen henki valtasi hänet ja seuraavana iltana hän muuttuneena miehenä pujahti Oihonnan luo ja katsoen syvästi silmiin ja tarttuen lujasti neitoa käteen, teki hänen kanssaan sovinnon. Oihonna myös tuli liikutetuksi ja pyysi moninkerroin anteeksi oman käytöksensä. Orjo ei voinut olla nauttimatta Oihonnan kauniista katseesta…
"Kaikki tulee hyväksi — Jumalankiitos." "Epäitsekäs ystävyys on elämän kultaa." Orjon askeleet läpi kolkon korven illan pimeässä olivat kepeät ja raskas taakka hänen seljässään ei painanut. Mies eli hengellään. Mirjamkin iloitsi, kun kuuli Orjon vihdoinkin sulaneen ja heittäneen pois kaikki joutavat.
Tuli talvi. Orjo sai yhtäkkiä päähänsä lähteä pienelle virkistysretkelle pääkaupunkiin. Tällaisia lyhyitä pääkaupunkiretkiä hän oli tehnyt melkein joka vuosi, tavallisesti ennen joulua. Ne olivat keitaita hänen henkisessä Saharassaan. Mirjam parka ei koskaan päässyt mukaan noille retkille, sillä hänhän oli kiinni lapsissaan.
Sinä iltana kun Orjo teki matkapäätöksensä, lainasi Oihonna hänelle poronsa. Orjo ihmetteli Oihonnan hyväntahtoisuutta ja ajaessaan pulkalla tähtien valossa Korpilinnaansa hänestä yhtäkkiä alkoi tuntua että Oihonnalla on joku salaisuus. Mirjam, kuullessaan Orjon lähtevän pääkaupunkiin, teki pikaisen päätöksen ja läksi mukaan — ei kuitenkaan tarkoituksessa seurata pääkaupunkiin asti, vaan vieraillaksensa välillä olevassa pikkukaupungissa. Oihonna näytti iloiselta sisarensa puolesta ja saattoi porollaan matkustavaisia kauvas jään ulapalle. Kuu paistoi. Ensimäisessä kievarissa Mirjam ilmaisi Oihonnan salaisuuden: Oihonna oli kihloissa!
Musertavana yllätyksenä tämä tieto tuli Orjolle Ja minkä kirjeen hän taas lieneekään lennättänyt Oihonnalle! Itsekkäisyys ja särkyneen haaveen viimeinen leimahdus olivat miehessä jälleen saaneet vallan.