Mirjam teki parhaansa. Hän oli niin hellä — kuinka hän nauttikaan että joskuskaan sai lapsihuolista vapaana näin kahdenkesken matkustaa oman miehensä kanssa ja rauhallisesti nukkua yhdessä majatalossa ja hotellissa.
Mutta sellaista armoa kesti niin vähän aikaa. Oli aina kiire. Ja tiukat raha-asiat estivät heitä nytkin yhdessä matkustamasta pääkaupunkiin asti. Kirottu raha! Tuo kirottu raha!
Joka särki ihmisen onnen! — Orjo matkusti siis yksin. Hänellähän oli vapaa asunto pääkaupungissa. Ja sellainen toveri, joka piti häntä luonaan kuin pidetään piispaa pappilassa. Orjo sai muutamassa vuorokaudessa herkutella sekä aineellisesti että henkisesti enemmän kuin Mirjam parka kahdessa vuodessa. Hän sai käydä teatterissa ja istua samppanjapöydässä, kuulla musiikkia ja saada, lämmintä osanottoa elämäänsä, niittää kiitosta ja kunniaa. Kuinka hän sitä tarvitsikaan, ansaitsikaan erämaansa vankeuden jälkeen se on totta se — mutta Mirjam, miksi piti Mirjamin aina jäädä niin vähille? Orjo Korelius, korpikirjailija, tulee ilon huumaamana teatterista — hotellin kautta ja miettii elämäänsä. Kello on 12 yöllä. Hän muistaa Mirjamin, muistaa kaukaisen kotinsa, muistaa lapselliset rakkaushaaveensa, kuutamoporot ja Oihonnan… Omatunto käskee hänen kirjoittaa Mirjamille ennenkaikkea Mirjamille.
Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa:
Rakas Mirjam!
Minä lienen hullu mies, mutta minä rakastan sinua vielä, kuuletko, ymmärrätkö, uskotko enää mitään elämämme repaleisuuden jälkeen erämaan hiljaisen kuoleman kynnyksellä?
Ettenkö sinulle, ainokaiselle, arvoa, osaisi antaa, suutelenhan sinua hengessäni sillä sinä olet, olet, olet minua rakastanut, vaikka kohtalon kirot sinua ovat kiusanneet, mutta sinä olet minusta kiinni pitänyt etkä uhkauksiani sydämeesi laskenut. Sinä olet ollut kaunis silloin kun minä olen ollut ruma ja vaikka itsekkin tietämättäsi olisit ollut ruma silloin kun minun sieluni kauneutta, himoitsi, niin en sinua nyt nuhtele. Oh pulmuseni lumella lakealla Lapin auringon laaksossa, ole minun vielä, vaikka ei päivä enää valkeneisi…
Totta se on että kaipaan ihanan naisen ihaninta rakkautta, mutta täällä istun nytkin yksikseni ylpeänä, "siveänä", ketään löytämättömänä orpona, ja ymmärrän hyvin että minun vaimoni on se, joka minulle on viisi lasta synnyttänyt. Ja jos Oihonna minut palkitsi odottamattomalla menettelyllä, niin mitäpä se meihin kahteen kuuluu. Kun kaukana sitä syvemmin miettii; niin tekee mieli uudestaan saada ja antaa anteeksi koko maailman rakkauden tähden, sillä rakkaus on syreenikukkainen yössä, sulon suruinen pensas, jota ei saa repiä, sillä se on luotu ihmiskunnan lohduttajaksi — voi hyvä Jumala, kuinka minä kerran saisin teidät kaikki, jotka olette minulle hyvyyttänne osoittaneet, ymmärtämään mitä miehen kärsivässä sielussa liikkuu ja kuinka hän hengessään siunaa, siunaa — ainakin sitten kun kaikki on katoamaisillaan käsistä.
Kestä siis ainokaiseni, ylpeyteni, uskollisuuteni — sinä, jonka vaistot usein ovat oikeat, ota minun vakuutukseni vastaan, vaikka minusta mitä pahaa kuulisit; totuutta minä etsin kuin kiljuva jalopeura saalista nälissänsä, mutta minä tiedän kyllä että elämäni kohtalo on päätetty…
Minä sanon sinulle kaikki, jos vielä tapaamme ja kuinka minä kärsinkään häpeästä etten sinua voinut tuoda mukaani tänne asti — sinua, joka osaisit nauttia pääkaupungin mukavuuksista paljon enemmän kuin minä, sinä suuri lapsisielu, ennenkaikkea nainen, joka kaipaa pehmoista sivelyä, suloisia säveliä ja silmäin hivelyä… Silitän sinun tukkaasi, kärsinyt nuori äiti, erämaan kahleeton vanki, kiitän sinua kestämyksistäsi, anon sinulta anteeksi kaikki tuottamani ikävyydet ja olisin onnellinen, jos saisin kuolla rauhassa sinun syliisi silloin kun elämä minut väsyttää…