Kenties uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi, mutta minusta vain tuntuu kuin vielä tarvittaisiin vuosia… Suutelen sinua, Mirjam, rakastan sinua, mutta en vanno mitään, olen rehellinen, kaipaan sinussa enempi kuin ehkä antaa voit ja vaatia voin, mutta tyydyn, koetan tyytyä sinuun, sinun kauneuteesi, uskollisuuteesi — —
Jos sinä minut oikein ymmärrät, niin tiedä että en ainakaan Oihonna nimisen tytön takia voi sinulle enää tulla uskottomaksi. Orjo Korelius on liian hyvä koettaakseen toista kertaa pettää itseään… Oh teitä, jotka poljette sydämen jalkoihinne. Mutta sinulle, Mirjam, kuuletko, ainoa suuteloni joulukuussa vuonna 19—.
Mieheltäsi.
Näin hän kirjoitti, aviomies. Eräänä iltana hän joutui vanhan herran kanssa ravintolaan. Keskiyön aikana palatessaan asuntoonsa tunsi Orjo Korelius olevansa huumauksissa täysinäisestä viinipullosta, jonka oli kolmen tunnin kuluessa juonut pohjaan. Ajuri alkoi häntä puhutella.
— Tahtooko herra tyttöin luo? Kyllä minä vien…
— Hyvä on, sanoi Orjo Korelius. Mutta samassa hänet valtasi hirvittävä siveellinen suuttumus.
— Hävetkää! hän huusi. — Hävetkää, ajuri, että kehtaatte houkutella rehellisiä ihmisiä semmoisille teille. Minä ilmiannan teidät!
Ja kovalla äänellä yhä ilmaisten suuttumustaan hän palasi asuntoonsa. "Minä en siihen kypsy koskaan!" hän itsekseen sanoi jollakin tavoin alakuloisena.
"Miksi ei, miksi ei hän nuorena miehenä ollut elänyt kuten toverit?"
Niin ei varmaan nyt, aviomiehenä, moista moskaa kuvitteleisi.