"Jokainen joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessänsä tehnyt huorin."
Orjo Korelius nukahti.
Seuraavana iltana hän matkusti pohjoiseen. Turhaan oli hän hankkinut rahaa ja sähköttänyt Mirjamille. Mirjam sähkötti vastaan ettei tule. Mirjamin tavatessaan Orjo avomielisesti tunnusti että oli vihdoinkin "vähällä ollut" joutua pääkaupunkilaiseen porttolaan.
— Niin minä luulinkin että nyt lankeat, sanoi Mirjam.
Mutta hän oli sanomattoman onnellinen ettei hänen aviomiehensä koskaan ollut sortunut lokaan. Ja hän uskoi vahvasti ettei Orjo Korelius koskaan lankeaisikaan.
Orjo, jonka koko elämänmenestys juuri perustuikin hänen siveellisyysihanteeseensa! Orjo, joka oli päätänsä korkeampi satoja tovereitansa! Orjo Korelius, jonka ainoa elämän voima juuri pulikin tässä harvinaisessa säilyneisyydessä ja joka vaikutti ympäristöönsä kohottavasti.
Mirjam oli aina ollut salaa ylpeä miehestänsä. Kuinka onnellisiksi, puhtaiksi ja lapsellisiksi he taas tunsivatkaan itsensä maatessaan majatalossa, talven pakkanen ympärillään.
Uskollinen avioelämä se oli sentään lopultakin elämän kirkkainta kultaa.
Orjo ja Mirjam palasivat onnellisina Korpilinnaan, reki täynnä joululahjoja lapsukaisille. Hi nyt enää Oihonnan kihloissa olo suuresti aviomiestä häirinnyt. Kuukauden päästä tyttö matkusti sulhasensa luo. Ja puolen vuoden kuluttua Orjo Korelius jo muisteli Oihonna-haavettansa kuin hassua unennäköä. Mitä hittoa se häneen oli kuulunut? Paljon melua — tyhjästä.
* * * * *