Mutta samana keväänä tuli Mirjam jälleen raskaaksi. Vastoin kummankin aviopuolison todellista tarkoitusta…
Mirjamin hermostus taas jatkui. Orjon synkkämielisyys sai aika-ajoittain arveluttavan muodon.
Hän tunsi rakastavansa vaimoansa niin kauvan kun tämä hänelle oli hyvä, niin kauvan kun tämä häntä ei myrkyttänyt, niin kauvan kun tämä ei kapinoinut kaikkea sitä vastaan, mitä mies piti oikeana ja pyhänä. Mutta aniharva päivä oli sellainen. Aniharva päivä oli, että kumpikaan aviopuolisoista tunsi voittavansa itsensä ja itsekkäisyytensä. Mirjam saattoi väittää tosissaan että Orjo hänet oli pilannut — rakkauden kitsaudella.
Hyvä Jumala — kuinka monta monituista syvän onnen yötä he, nämä kaksi aviopuolisoa, olivatkaan erämaan hiljaisuudessa toinen toiselleen tuottaneet. Mutta he vaativat nähtävästi kumpikin — liian paljon.
Aviomies oli hukkumaisillaan töidensä tulvaan, töiden, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet sitä taloudellista hyvinvointia, jota ne tarkoittivat.
Nälkäkuolemako? Huutokauppako? Vai itsemurha?
Orjo Koreliuksen täytyi käydä läpi kaikkien alennusasteiden. Alituisesti hän oli sortumaisillaan ahdinkoonsa. Mutta alituisesti ihme se oli — hän silti pelastui pahimmasta ja elämäntaistelu jatkui.
Lukemattomia perhekohtauksia sattui.
Jumala, tuomarien tuomari, tutkikoon missä määrin kumpikin aviopuolisoista oli syyllinen!
Viisi pientä lasta, palvelijapula, taloudellinen ahdinko, Korpilinnan syrjäinen asema, rouvan raskaanaolo, miehen työn orjuus, kurjat rahatulot älkää kysykö enempää. Se oli kärsimyksistä, koettelemuksista rikasta elämää. Jokaisen viikon taistelu oli kokonainen kirja elämänhistoriassa, mutta kukaan ei sitä historiaa joutanut muistiin kirjoittamaan.