Korpilinnassa ennen kaikkea elettiin.
Aniharvoin kävi vieras. Mutta jos kävi, niin sellainen päivä ja sellainen yö — oli kuin suuri juhla talossa.
Vieras toi elämäntoivon taloon, mutta vieraan lähdettyä — tuntui elämä yhä raskaammalta Miksi, miksi he. Orjo ja Mirjam, olivat asettuneet näin erikseen korpeen?
Ettei vaan tämä eristys kerran ollut tuottava jotakin turmiota?
Kumpikin tunsi sen painon ja sanoin selittämättömän epätoivon.
Oli onni onnettomuudessa että kohtalo heitä pakotti ankaraan työhön. Mutta usein, sangen usein, he tunsivat liian työn rasituksen ja se pilasi heidän keskinäiset suhteensa.
Mieltä järkyttävä oli taas Mirjam paran pakkolähtö kaukaiseen kaupunkiin synnyttämään kuudetta lastansa. Yli mustan, peilikirkkaan jääulapan Orjo Korelius vaimoansa lykkäsi kelkalla. Kuun sirppi helotti taivaalla — musta jää tuntui kammottavalta.
Ääretön säälin tunne valtasi aviomiehen… Hän tunsi kyllä rakastavansa Mirjamia, mutta jollakin avuttomalla tavalla. Ja sitä alakuloisemmaksi kävi hänen oma mielensä. Mitä saattoikaan hän tehdä? Nytkin täytyi hänen antaa Mirjam paran matkustaa ypöyksin yli 200 kilometriä. Sillä koti, talo, talous, työt, lapset sitoivat alati isännän tai emännän.
— — —
Niin oli Mirjam siis taas poissa ja Orjo sai miettiä asemaansa. Yön unettomina hetkinä hän rukoili Jumalalta että Mirjam hänet ymmärtäisi oikein, ymmärtäisi että mies jollakin tavoin oli henkisesti väsähtänyt vaimoonsa. Hän, Orjo, kaipasi henkistä seuraa, mutta mistä hän sen erämaassa koskaan saisi, sitä hän ei tietänyt.