Jumala teitä kaikkia siunatkoon.
Saatuaan tämän kirjeen lyijykynällä kirjoitetuksi, vaipui Mirjam, kuolemankaltaiseen horrokseen — niin heikko hän oli.
Jumala ei kuitenkaan hänen sallinut vielä kuolla.
Sanoimme jo että sielujen maailmassa olisi luullut kivienkin hikoilevan verta tai huutavan apua tällaisen kirjeen jälkeen. Mutta Orjo Korelius oli itse sairas, sydämeltään sairas ja rikkirepeytynyt mies, eikä hän jaksanut vastata hyvän vaimonsa hätähuutoon sillä tavalla kuin Jumala käski. Hän oli vakuutettu siitä että Mirjam pikaisella kotiintulollaan taas lankeaisi samaan hermostukseen, joka vain kiihdyttäisi aviomiehen tuskia ja pahentaisi sitä helvettiä, jona hän oli alkanut omaa avioliittoansa salaisesti pitää.
Mies parka tuskin tiesi mitä teki. Kyllä hän vastasi Mirjamin sydänsanoihin omillakin sydänsanoillaan, mutta heti perään hän lennätti ankaran määräyksen että Mirjamin nyt vihdoinkin piti tulla järkiinsä ja sijoittua jonnekin muualle asumaan muutamiksikaan kuukausiksi että hän, Mirjam, tulisi terveeksi ja että Orjo kotona ehtisi suorittaa ne tärkeät työt, jotka mies tunsi olevansa velkaa itselleen ja isänmaalleen. Tässä ei vielä sinään olisi ollut mitään pahaa, mutta Orjo lankesi taas entiseen helmasyntiinsä: puhumaan avioerosta. Puhumaan avioerosta Mirjamille, vaimolleen, joka häntä niin sydämellisesti rakasti ja kaipasi juuri synnytettyään kuudennen lapsensa?!
Tuskin hän, mies polo, itsekään edes aavisti, kuinka julmana hän esiintyi! Ja heikkoon Mirjam parkaan sattui tämä erämaasta heitetty pommi keskelle verilämmintä sydäntä — maailma pimeni hänen silmissään.
Mutta hän kokosi viimeiset voimansa, viimeisen ryhtinsä rukoillen kaikkien pyhien nimessä viimeistä armoa mielestään kovalle kohtalolleen. Ja silloin kun Orjo vähin häntä odotti, silloin — heti toinnuttuaan — hän sieppasi lapsen, joka vielä ei ollut kolmenkaan viikon ikäinen, ja istui rekeen. Ja 35 asteen pakkasessa, avonaisessa reessä, hän lähti ajamaan yli 200 kilometriä kohti sitä paikkaa, joka kuitenkin oli hänen kotinsa, hänen lastensa ja hänen miehensä koti — hänen ainoan elämän kohtalonsa tyyssija, jota eivät pahat voimat saaneet häneltä kieltää. Hän tunsi kaikki oikeutensa ja velvollisuutensa syvästi — se olisi kauhea aviomies, joka ei ottaisi häntä vastaan?
Ja kuitenkin: kuinka hän vapisi, värisi, Mirjam raukka, jo yksistään tuon kamalan ajatuksen edessä että Orjo ei häntä vastaan ottaisi?
Saattoiko hänen Orjonsa olla niin sydämetön?
Ei, ei, tuhatkertaa ei.