Onni oli vieläkin palaava heidän kotiinsa, heidän kauniiseen, kalliiseen Korpilinnaansa, jonka arvon hän vasta maailmalla, vierasten jaloissa, oikein tajusi.
* * * * *
Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään. Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa, palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä yötä.
Hän hyökkäsi katsomaan… Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana, nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.
— Mirjam? Sinäkö se olet? Herra Jumala…
Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti — ja vapisi — nytkö, nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi vaimoansa kuumasti rintaansa vasten.
— Jumala siunatkoon sinua että kuitenkin tulit! mies sanoi.
— Rakas Orjo!
Mirjam sukelsi yhä tiiviimmin miehensä syliin ja suuteli häntä rajusti.
Vieraat järjestettiin yläkertaan nukkumaan. Aviomies, jota vaimo kutsui, laskeusi alakertaan.