Siinä oli taas kaksi maailman onnellisinta ihmistä, maailman hetkellisesti onnellisin mies ja hetkellisesti onnellisin vaimo. Kaikki kauhea oli unhoitettu, kaikki kamala pois pyyhkäisty. Luottamus ja rakkaus oli palannut, kumpikin kiitti Jumalaa, että asiat olivat niinkuin olivat: että oli heillä koti talviyön pimeässä korven keskessä, koti — ja kuusi tervettä lasta.
— Voi Orjo, kuinka minä olen kiitollinen että otit minut vastaani kuiskaa Mirjam tunkien päänsä miehen povea vasten.
— Pulmuseni, anna anteeksi kauheat aikomukseni! puhuu aviomies suudellen vaimoansa.
Mirjam, hänen Mirjaminsa, on aarre ja ihme vaimojen sarjassa. Vaikka hänellä on ollut niin kova elämä kuin ainoastaan Mirjam itse sen tietää, niin on hän sentään säilyttänyt sulonsa ja viehätyksensä. Ja Mirjam itsekkin kertoo hymyhuulin, miten tohtori siellä kaupungissa, kun hän tuli ilmoittautumaan synnytykseen, oli erehtynyt hänen suhteensa ja kysynyt: "Onko se rouvan ensimäinen lapsi?" Niin nuorelta, tyttömäiseltä hän oli näyttänyt seitsemän lapsen äiti, Mirjam Korelius.
— Ja nyt me nukumme aina yhdessä — kuiskaa Mirjam onnekkaana — minä en anna sinun nukkua yksiksesi yläkerrassa. Kuuletko, joka yö, joka yö — me emme eroa koskaan eikä mitään pahaa saa enää tulla meidän väliimme.
— Sitä minäkin toivoisin, Mirjam, sanoo Orjo, ettei mitään pahaa tulisi meidän väliimme. Että meidän avioliittomme vain kirkastuisi ilta-aurinkoonsa mennessä. — Mutta ei se käy laatuun, huomauttaa hän, aina nukkua yhdessä. Kyllä minun täytyy siellä yläkerrassa…
— Voi, voi! valittaa Mirjam.
— Tule sinä sinne niin usein kuin haluat, sanoo Orjo.
— — —
— Ja tämä on meidän viimeinen lapsemme!