— Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään kuin nainen ruumiissaan.
* * * * *
Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi. Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut, kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä — ja tahtoivatkin kulkea — elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.
Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.
— Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi kotiin asumaan.
— En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut siirtymään sinne.
— Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?
— Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä… missään.
Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten kaupungissa ja maalla.
Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi hermostuksensa.