Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, — sanoo vaimo. — Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä myrkyllisemmäksi.
— Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, — minä en ymmärrä itsekään mikä minuun menee… sen vain tiedän että silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä, työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä minä pidän hyvänä, minä tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin… En osaa selittää.
Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen tarkoituksessa… Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.
— Kunpa sinä itse sen muistaisit —!
Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.
Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.
Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä, lapsi sylissä.
Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan kevätmetsään.
12.
Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille, kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä — silloin alkaa vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia ei kenties ole olemassakaan, — ja hän tietää ehkä itsekkin sen — mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka ei ole hänen sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin, kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa — mutta ei tahtonut taipua miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.