— Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

— Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten lapsen pukemisessa.

— Jättäisit edes Leijon tänne!

— Ja sinäkö hoitaisit?

— Niin, yhdessä muiden kanssa.

— Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös — että onpa äitiä, kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät — Mirjam läksi. Orjo saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi, miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja pelko. Irti isästä, irti isoisästä — sehän oli suuri synti…

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran, joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?…

* * * * *