Sitten seurasi tällainen kirje.
Lumen ja pakkasen pitäjästä 14 p. helmikuuta.
R. M.
Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä, painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne joutuneetkin — mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä tavatakkaan?…
Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin… silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen… ja siinä totuus, jota ei voi peittää… Onko mahdollista että minä, joka naisesta niin haaveilin ennen, olen sellaiseksi tullut? Eikö se ole unta vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä olen ollut… Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on vaikea kestää… Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!… "Kuinka minä häntä syleilisin, jos hän tällä hetkellä olisi tässä ja koettaisin korjata…" Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä — sama kurja näytelmä… ja hermokohtaukset…
Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu? Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä… siispä olen mennyttä miestä… mutta… Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella, etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja tunnustaa?
Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä… Jospa tässäkin, siis… Tietysti näen! Näen… Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä painimesta se riippui se ja sekin… räjähdys. Minä olin kyllä siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni siihen koskisi… mutta, hän, se suun lapsi, meni koskemaan… Ei uskonut, ei aavistanut, että niin hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten: eikö hän minua usein ärsyttänyt, tahallaankin ärsyttänyt? Ja minä olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin, ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta — mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka tahtoo masentaa pahuuden?… Jos syy kokonaan olisikin minussa — olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta kaksi? Hänellä, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä hän niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään. Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään tulivuori. Kuka tekee?
Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi että olen… jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat — niin ei sitä eikä sitäkään olisi tapahtunut!"
Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän — naista vaan. Mutta minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole? Ei, se on valhe Sellaisia on. Sellaisia on, jotka osaavat varjella perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.
"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet toisen niskoille?"