Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?
"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin… sillä puoleksi luopunut on hän jo nyt!"
"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"
"Ja minä — johonkin toiseen naiseen?"
"Vaikka ei sitä ole."
Hirveätä puhetta tämä — hermojako taas.
Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on alentavaa, sanoo samalla järki.
Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!
Orjo.
Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton. Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.