Rakas Mirjam ja Leijo pieni!
huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.
Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista, mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut? Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen, jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon sielunliikkeitä, tekee laskuja — mutta tekee myös vääriä laskuja, on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on. Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta, lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta… ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella — tämä lienee minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista janoa.
Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa? Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?
Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan — miksi, rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon! Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että auringonpaisteella… Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt, täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin… siksi olen väsynyt, ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat. Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni siellä meidän hyljätyssä kaupungissa… minä muka olin ollut sankari ja nyt se muka muistetaan… mutta kun saaren tuvasta mainitsin, alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa — sinusta ei ole tänne — se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä että milloin se rouva sieltä tulee… Nyt en jaksa. Oh näitä öitä, sinä poiskarannut lintu…
26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole ainoatakaan nuorta naista — eikä lasta, joka ilahduttaisi.
Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon itselleni: Leijon sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä, pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni tienraivaaja… Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani…
Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha, jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus… Yötä päivää haudon, kuinka saada lisää rahaa… tietysti minä rakennutan tänä keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja silloin — oi ystäväni!
Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani. Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.
Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?