Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.
— Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.
Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista
Mirjamiasi.
Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan "vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui kynään.
"Etelästä" toisena vaalipäivänä…
Rakas Mieheni!
Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa. Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta, koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien päivien kuluessa — ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä — enemmän kuin ennen — respekteerata? — — —
Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa — ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä vasten ja pieni suu on puoliavoinna — tekee mieli painaa huulensa suuta vasten, vaan ei henno herättää.
Minä kaipaan sinua useasti — itkin äsken yksikseni — jos sinä sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella — vaikka on kauheaa katsoa elämää silmiin — paljon helpompi on elää päivä kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa — ja luulen, Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy ajatella että tämä aika on meille koettelemus — jos me sen läpi pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisi sille arvon panna, kun se on taistelulla saavutettu — on taisteltu omaa pahuuttamme vastaan. Paljon se meiltä vaatii — kunpa oppisimme ymmärtämään, miten meidän on elettävä, nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisia emmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä mennyttä. Pitää huomata itsessään viat — ei niitä toisesta etsiä — vain yötunnelmia nämä — tuttuja sinulle.