Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua — kiitoksia, isä kulta. — Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä — niinkuin ehkä jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.
Sinä purat ajatuksiasi oman-kodin suhteen. Olenhan minäkin puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä, kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole — siinä emme muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus. Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut minun kanssani — sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o. luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?
Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta menköön — älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt — mutta kun sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita — vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.
— — Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua, kultaseni, niin nukuttaa — suo anteeksi — ettei kynä tahdo kädessä pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan sanoa?"
(Olen niin vihainen noille siunatuille kun ja kuin sanoille. Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä. Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset niille keksineet — meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).
Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä kuoppaposki ja punahuuli poika!
Syleily Orjolleni
Mirjamilta.
Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. — Viime yönä kuutamossa saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka johtuu sinun kaukanaolostasi…
Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys — tämä erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et ymmärrä…