Rakas Orjo!
Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin houkuttelevaltahan se kuuluu.
— Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin. Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä käsityksen sain siellä olostani — "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua, mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi, sinä, sisaresi ja veljesi — he ovat omassa kodissaan: minä sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla. Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi keskellä. Vaikuttaako se minuun?
Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi. Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten ole vähän kehittynyt — myönnän sen täydellisesti — vaikka sillä hetkellä kun sen häneltä kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän hyväksymisen luin — niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä, minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa: "miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima, koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!
Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi! Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa! Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut johtopäätöksen — hän on luonnostaan sellainen — — —. Vaan luonnostani minä en ole umpimielinen, katkera pettymys on minut siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua, jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa, ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja yksi sen elinehtoja.
Oletko sinä minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle. Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin kirjeessäsi itse käytit.
Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä tehnyt, niin olen katunut.
Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin sinusta saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut sinulle kaikki puhua — vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. — Miksi? Siksi että sinä olet liian avomielinen. Olet paljastanut minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen — muut häpesivät, et sinä. Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja — hän sanoi katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti. Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni —!
En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta kylillä.
Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta pyytää ja vaatia? Jospa siitä olisit kirjoittanut!