Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.
Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen vaikutelma — mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt sinulle seuraavanlaisen vastauksen:
"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."
Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki — siinä on laki ja profeetat.
Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että koettaisit olla minulle hellä toveri — ja varoisit ärsyttämästä minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.
Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto ja terve järki.
Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään — paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin sanoen mielitekojasi — ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla puhuen.
Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi; jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa, milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena rauhanhierojaa vastaan.
Et ole voinut antaa anteeksi!
Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan. Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin. Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna. Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan oikeaa rakkautta.