Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin — minuun ne vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut tapahtuneita mielenosoituksia — terve järki ei myönnä enempää, itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana. Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta — se on kuvittelua. Me olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa ja nauttia lepoa.
Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen. Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta, vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen syvimpääni myöten katkeroitunut.
Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle kuin toisetkin…
Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on otaksuma että voisin sellaisista kirjeistä kuin viimeisesi ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.
Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni; todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut. Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan. Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla sen syliin, jota parempaa ei kohtalo sinulle suonut; vaikka luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka pidän sinua niin kehittymättömänä? — monta kertaa olen salaa iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.
Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen "nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita, mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen ulkonaisiin ilmiöihin — minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi tullut, mikä nyt on tullut.
Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, millä tavalla vältät vaaran —? Huono lienen ollut, mutta en koskaan niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä perhe-sovinnaisuuksien orja.
Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista. Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni — eikä se suinkaan ole mitään onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari, niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon virkaan pyytää — talonpojilla se kyllä on tavallista.
Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman markkinoilla).
Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta sinä olet kuin poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa…