Tällainen erilläänolo, kun kerran työnteko häiriytyy, ei enää lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa? Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään… Työssä ja eteenpäin pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket kääntyvät nautinnoksi.
Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen, siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa… Se ei tulisi maksamaan kuin enintään… Täten voisi ajatella saaressa asumista kesällä. Mutta — kirjeesi tuli — ja nyt en tiedä… Taisi mennä kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja yksin ei minusta ole… Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki "isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun on eroaminen, jos herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin — sinä muistat — en silloin halunnut eroa etkä sinäkään. Parantumista vain molemmat kaihosimme!
Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista, vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua. (Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi polttopisteisiin. Minä olen ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin vaarallista ole kuin miksi sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin. En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun, miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua. Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria numeroita pienistä asioista.
Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän ei pitäisi asua kummankaan sukumme piirissä — minä myös siitä kärsin. Vaan elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä paremman puutteessa näilläkin maisemilla.
Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla… Ja kun tuntee että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa viimeisiin asti… Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan. Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut ja lintumetsät…
Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?…
Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä: En tiedä! En tiedä mitä nyt on tehtävä.
Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa — ja yöt — niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen, sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta tuo vapauden vaaliminen… Jumala suokoon menestystä, sanon vain.
Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan. Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua oikeutetusta surusta.
Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska, kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian! Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa ettei se saastuisi — huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee — —