Yöpuoleen sam. p:nä.
Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti. Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa, joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain odottavasi — että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti. Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin. Odotan sähkösanomaa.
9 p. huhtikuuta.
Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani. Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"
Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.
Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs arvostelu.
Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä vaimolleni ja hän on ne pitänyt hyvänään — miksi ei hän siis saisi kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä? Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä. Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.
Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.
Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että jos tahdomme olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa. Sekä mies että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka täytyy elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat: siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.
Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa toista enkä itseäni.