Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet niin kaukana. Ja lapsi rukka — myös. Koetan repiä teidät kummatkin synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni aikakausi kaikissa suhteissa.
Orjo Korelius.
Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.
15.
Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.
Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.
Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella, uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi kolmiosainen akkuna… Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja keinutuoli… Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.
Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:
Rakas mieheni!
En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa. Mutta vasta sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut oikeassa vai väärässä!