Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:
"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä sanoilla:
Lämmin ja uskollinen suudelma
omalta Mirjamiltasi.
Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja vihdoin sen saatuansa rauhoittui.
Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli maininnut…
Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli hullu!
Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen, sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten, lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa — mutta Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.
Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä ylpeyttä?
Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?