Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?
Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia, varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin. Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.
Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa, kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan, mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut ympäristöään vastaan… J.n.e.
Mirjam yhä ikäänkuin vaati lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei — vastoin kaikkia laskuja — yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin pelotetuksi.
Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan, kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi! Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli — tiukalle ottaen siksi paljon vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni pitää, niin sovinto oli mahdoton.
Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.
Hän muisteli suloisia hetkiä Mirjamin ja itsensä välillä ja kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan, mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.
He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!
Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!
Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.