Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.
Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.
Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.
Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla — hän näet vedätti vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin. Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.
Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa hiljaisesti alistuvainen tunnelma.
Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille, joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo, lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.
"Soi vienosti murheeni soitto,
Soi kauniisti kantelo soi,
Mut hellemmin heläjä hälle,
Joka murheen mun rintaani toi!"
Niin — kirjoitti hän — Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja sinut kokonaan ymmärtää… että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit. Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme, jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät, ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa, joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa… sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli se tyttö, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti kaihoavan sulhasen sylissä.
Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi. Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi himoitsin päästä!
Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi… en muussa kuin yhdessä suhteessa… että et minulle koskaan ollut ollut kova… ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän toverisi karkeus sinussa on kasvattanut — uhkaa ja ylpeyttä ja kostonhalua ja erilleen pyrkimystä — kuten minusta nyt näyttää. Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka ei ikinä palaa.