En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä minulla sinusta on — nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän, mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä kuvassa — sitä et itse koskaan ole arvannut — ei muut sitä ehkä näe, vaan minä… Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon tahdoit luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.
Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty… minä itken ruusuja, kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan… itseäni itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.
Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan viettää, jota nyt täytyy viettää?…
Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi arimpiin sydänkerroksiin.
Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta — sellainen isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois — sydän verensä oma…
Hyvästi!
P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi — kuuletko, välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni, anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"… sen pilkotus siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla: Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata olla ja elää!
Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon hermojännitys kohosi korkeimmilleen.
Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta pois…!
Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala lähinnä."