Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!
Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen synnyttäjää.
Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!
Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena takaisin Mirjamille.
Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?
Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee, silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!
Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa? Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?
Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki tuokoon sinut takaisin!
Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!
Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä. Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!