Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.
Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja vaivaloinen.
Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei päässyt kärryillä eikä reellä.
Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?
* * * * *
Pohjolan kevät?
Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi, joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat — silloin yhtäkkiä kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi, viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan, kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään, asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina, salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa, rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja kiroaa — ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin muka olet?…
Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi — näitä hiljaisia kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin, jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.
Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy ojolla.
Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa ajatustensa kulkea omassa elämässään.