Jänikset?… Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa… Hänestä tuntuu että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa. Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään… Valkoinen kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis jänis, ei… on sittenkin… nyt se taas liikahti… nyt se nousee pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa… eiköhän tule likemmäksi… Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi vihiä…
Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna… Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään… Nyt se taas liikahti — ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?
Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään — peijakas: se on sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin, aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka on haavoittunut… se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin väkkärä heittäen katkennutta säärtään… ampuja kolhaisee sitä pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa, hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen — kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään tarvitse seikkaperäisesti tietää, miten jänis sai surmansa, kunhan vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt mukavaa.
Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella, hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä ammu ainoatakaan laukausta.
Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet salarikolliseksi.
Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä ja samentaa silmiä.
Mikä hänen on — hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet kireimmilleen…
— — — —
Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.
Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin silmin.