Kesän riemut!

Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla — idyllimäiset aurinkokylvyt perheen kesken — onnen raikkaat ilonhetket täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava erämaa kuni Jumalan yrttitarha!

Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä mielensä mukaan — he ovat kahden, sillä se kolmas on heidän omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä…

Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen, aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja sapenkarvainen.

Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen haituva elämän haaveesta.

Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha, joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus — sieluton, armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!

Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.

Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle, niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.

Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo huokasi myös, hänkin näki näkyjä — jos hänen täytyisi jäädä tähän erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.

Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.