"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit — siellä on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."
"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme!
Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"
Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin, että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä inhoan tätä vanhaa tupaa — ja minun on ikävä.
— Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. — Mutta sitä vartenhan juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme elämän ikävät…ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän päivänpaisteemme?
Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.
Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä, koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.
Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä kohisevan metsän lomitse…
Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti elähdyttää kurjinkin perukka?
Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista. Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.
Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli: