Lupaathan Orjo, lupaathan —? Ja aviomies, hurmautuen häntä rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi, kuiskasi vastaan:
— Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa oman kultansa tahtoa.
Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.
* * * * *
Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön, hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan luottamusta tähän maailmaan.
Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä pelkuriksi maailman markkinoilla.
Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu — hänen täytyi muristen näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja huvitusta.
Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.
He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa sisälsi.
Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä oli pitänyt! Nyt hänkin saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. Ei tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa, jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — nyt sai milloin mieli teki pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin tekivät — ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle puolisolle.