Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.
Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi — vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin — ja se terveeksi pääsy on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla. Mutta kuitenkaan en tunne vielä olevani sillä korkeimmalla hengen asteella, jolla mies voisi olla — minä vielä joskus, työhuolten lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana, jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle — — — sinä ymmärrät, oi Mirjam!
Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa ja elämän romantiikkaa — miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme rikollisia ja huonoja — miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran — ja me vanhenemme.
Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan tänne ja me tulimme. Huomaa: sinäkin tulit, Mirjam, on nähtävästi asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä maksoi.
Olen tänne jäänyt järkevistä syistä — minun täytyy ottaa huomioon monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset, ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää, olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä? Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.
Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto, perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on vanha tarina että vasta kuoltua… en sano loppuun.
Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään minua kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän pyhintä.
* * * * *
Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä hermostossani, pelkoa — suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri puolella — jotta ei syntiä lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy — tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa vaistomaisesti — halusta pelastaa sekä itsensä että toinen — pyrkiä ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti — silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.
Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on "yhtä hyvä" kuin muidenkin.